Lauri Laukkanen - Keittiopsykologiaa-17

Mä haastan Hansin

Nyt raivostuttaa. Oikein huolella. Mä huomaan, että ajattelen näissä hetkissä, että eihän psykologi saa räyhätä. Mulla on joku ihme ajatus, että psykologin kuuluu olla olla aina seesteinen, hillitty ja sanotaanko vielä että lisäksi mielellään paljon hiljaa. Ja sitten oot kaiken ton vastakohta – ainakin silloin, kun kiehahtaa. Ja samalla tiedän, että Alexander Stubbkin räyhää ja mököttää – jossain.

Mä oon pitkään hillinnyt itseni tv:n ruokakilpailujen osalta. Olihan ne alkuun itsestäkin ihan hauskaa katsottavaa, kun formaatteja oli yksi, mutta sitten kaikesta tuli taistelua ja hikeä aikaa vastaan. Mikä meitä vaivaa?! Miksi yrttejä pitää pilkkoa nopeasti tai miksi se tyydyttää mieltä, kun ei ehdi saada gourmet-annosta tunnissa lautaselle? Ihmiset on ihan bönärissä, ja lisää pitäisi olla.

Työelämä on usein kellon kanssa juoksua. Miksi sitten vapaallakin täytyy juosta niin paljon? Ihmisen mieli kaipaa vaihtelua, variaatiota. Vastapaino hoitaa ihmistä ja rakentaa balanssia. Ihan samalla tavalla kuin ympäristönvaihdos irrottaa ja hoitaa, niin hoitaa mieltä myös rytminvaihdos. Se, että teet jotain hitaammin tai ilman aikataulua. Milloin oot kokeillut viimeksi? Miksi ihmeessä pitäisi hotkia ruokaa tai valmistaa sitä aina kiireellä? (Ja joo, tiedän yh-äitinä, että arkena usein pitää, mutta kysynkin, että pitääkö silloinkin, kun ei pidä!)

Mä oon useimpien mielestä rakentava ja positiivinen ihminen, mutta viime viikolla tällä ihmisellä napsahti tämä ’aikapaine-tehokkuus’ eräässä ravintolassa. Olin ystäväni kanssa nauttimassa toistemme seurasta pitkän tauon jälkeen tosi kivassa Hans Välimäen rennossa, bistro-tyyppisessä ravintolassa. Ruoka oli kiinnostavaa ja ehdottomasti (!!) todella hyvää. Ilmpiiri ja tarjoilu, kaikki hyvin. Ja en kerro tätä mainosmielessä, vaan kuvatakseni, mihin monissa suomalaisissa ravintoloissa on valittu nyt mennä. Alku- ja pääruokien jälkeen aikaa oli kulunut 90 minuuttia. Tiedän tämän siksi, ja ainoastaan siksi, että tarjoilija tuli kertomaan, että: ”teillä on 30 minuuttia aikaa, jos haluatte jälkiruuan ja laskun, sillä seuraavat asiakkaat hengittävät jo niskaanne!”

TUTUM, mikä tunnelman ja olotilan pudotus. Yhtäkkiä yliempaattinen minäni, joka yritti poikkeuksellisen rankan työviikon päätteeksi pysähtyä ja irrottautua arjesta hetkeksi hyvän ystävän kanssa, alkoi kuvitella mielessään agressiivisia, nälkäisiä asiakkaita, jotka kohta ”oikeasti hengittäisivät niskaani”. Olihan nettisivuilla
sitten löydettävissä maininta aikapaineesta, tai siis -rajoitteesta. Halutaanko näin olevan? Tällaistako ruokakulttuuria valitsemme rakentaa?

Lauri Laukkanen - Keittiopsykologiaa-23

Ruuanlaitto on ainut tekemisen muoto, jossa ihmisen kaikki seitsemän aistia ovat käytössä. Jostain syystä aistikkuus helpottaa hidastamista ja pysähtymistä. Ja vain pysähtyessään voi nähdä tarkasti. Ateriayhteys (levollinen ateriahetki jonkun kanssa) on puolestaan yksi parhaimpia mahdollisuuksia kuulla itseä ja toista, olla yhteydessä ja saada perspektiiviä. Näitä me tarvitaan lisää: Elämänhetkiä, kosketuksia elämään. Hetket rakentavat onnea, yhteyttä, hyvinvointia ja myös viisaita päätöksiä. Voi kun Stubbkin joskus kertoisi meille, missä pysähtyy? Ja Hans antaisi mulle ravintolassaan tunnin enemmän aikaa.

Tällä kertaa poikkeuksellisesti vähän harmistuneena, keittiöpsykologi Satu
…joka ilokseen sai juuri, tätä kirjoittaessaan kivan kutsun nopeiden naisten hitaalle illalliselle. JEEI!

ps. Tarinalla oli muuten ravintolassa onnellinen loppu, kiitos rohkean tarjoilijan. Kyseisellä nuorella miehellä oli sydäntä pysähtyä, asennetta kuunnella ja mausteena ihana huumorintaju. Hänellä oli kiire ja paljon aikaa.

#KeittiöpsykologiKysyy: Mitä ruokaa teet hitaasti?
#KeittiöpsykologinResepti: Voi olla kiire JA PALJON AIKAA.

Jaa artikkeli:

Artikkelin kategoriat:

Ihmissuhteet, Inhimillinen, oleminen, ruokakulttuuri, Yhteys