IMG_8325

Tarviiko kaikkeen tottua?

Olin hiljattain YLE:n Prisma Studion ohjelmassa auttamassa Ruipeloa, joka hankki lihakset. Roolini projektissa oli auttaa Ruipeloa tottumaan ”proteiininmakuiseen” ruokaan. Alussa tämä keski-ikäinen nainen ei kyennyt oikeasti ilman pahoinvointia syömään treenin kannalta tarvittavaa ruokaa. Toimittajanainen oli pärjännyt elämänsä suklaalla ja kahvilla, jos nyt kärjistän. Ohjelman haastattelussa kerron vakuuttavasti, kuinka aikuinen tottuu makuihin, kun vaan maistaa ruokaa 10-15 kertaa. Tätä kohtausta katsellessani jäin miettimään, tarviiko kaikkeen tottua.

Multa kysytään säännöllisesti, miten toimia, kun oma lapsi syö rajoitetusti tai ei syö terveellisiä ruokia. Vähäisiä yhteisiä hetkiä kun ei (väsynyt aikuinen) jaksa toistamiseen käyttää taisteluun ja pettymyksen tuottamiseen. Sen ymmärtää toisaalta. Mutta mun mielestä tässä aikuinen tekee lapselle myös surkean teon. Lapsi nimittäin itse asiassa tottuisi ja oppisi aikuista nopeammin uusiin makuihin ja ruokajuttuihin. Lapsen ruokasuhteessa ja makutottumuksissa on paljon kyse aikuisen asenteesta, uskomuksista ja aikuisen väsymyksestä. Itse olen ollut sen verran ruokaa arvostava kettu, että olen tehnyt ruuasta ja ruokailuhetkestä lasta kiehtovan hetken. Olen ollut myhäilevän salaperäinen, antanut lapsen ja nuoren tajuta, että kohta on tarjolla jotain poikkeuksellista. Lapsi on nähnyt minusta, että nyt on erityinen tai jännä hetki. Sanoja ei tarvita. Me aikuiset puhutaan aivan liikaa. Ravintolakäynneistä on lapselle tehty ’matkoja’ jo yksivuotiaasta alkaen. (Ja ravintolaan on menty supernälkäisenä!) Toisaalta olen toisinaan käyttänyt myös kovia keinoja ja pyytänyt nousemaan pöydästä, jos ruoka ei kelpaa. Lapseni tietävät, mitä tarkoittaa, kun äiti alkaa laulaa ’Afrikka’-laulua.. (tää on raaka menetelmä, myönnän!) Ja kolmanneksi, en ole tehnyt erikseen lastenruokia. Olen aina rohkaissut maistamaan 5 kertaa ja sitten kuvailemaan makua. Ruoka saa maistua pahalta tai oudolta. Joku näistä tai kaikki yhdessä ovat toimineet. Lapseni ovat kulinaristeja. Mutta siis taas kysyn, tarviiko kaikkeen tottua?

#KeittiöpsykologiKysyy: Mihin sä et halua tottua?

Itse totuin ison osan elämääni, että minua voi kohdella huonosti. Se on ihan käsittämätöntä, miten huonoon kohteluun voi tottua. Tai miten se voi alkaa tuntua ”normaalilta”. Ihmisten kanssa aiheesta jutellessani moni kertoo, että kun kukaan ei kyseenalaistanut, sitä piti normaalina. Itse lisäksi taisin myös totuttaa ihmisiä elämäni eri osa-alueilla siihen, että olen kestävä ottamaan henkisiä iskuja ja kypsymätöntä palautetta vastaan. Että tänne vaan! Ja kyllähän siinä nahka paksuni. Vitsi sitä voi ihminen tottua tyhmiin juttuihin. Mutta onneksi voi myös tottua pois. Yksi kevyempi tottumisvirhe mulla oli ”täydellinen marja-äiti” -syndrooma. Olin 33-vuotias, kun onneksi tajusin, ettei mun tarvi elokuussa seota marjastamisesta tai sienestämisestä kuten koko lähipiirini tekee. Mä inhoon marjastaa. Ja pelkään karhuja! Torit on loistokeksintö. Mä en myöskään aio koskaan oppia tykkäämään mustastamakkarasta (sorry tamperelaiset!). Samoin olen onneksi oppinut senkin, ettei mun tarvi mahtua boxiin. Mun ei tarvi tottua tykkäämään suomalaisesta byrokratiasta, kiittämättömyydestä, uskonnollisuudesta tai kylmästä. Oon maistanut ainakin 15 kertaa ja nyt osaan välttää. Musta on tullut taitava tutkimaan, mihin haluan tottua ja mihin en. Ja maistamista en pelkää.

Laitan tällä kertaa reseptin Keittiöpsykologiaa facebook-sivulle. Laitan sinne proteiiniherkun, johon toimittaja, ex-Ruipelo Minna Dufton rakastui. Tarviiko kaikkeen tottua? -kysymys aiheutti runsaasti mielenkiintoa, joten sitä tavalla ja toisella tulevana talvena lisää.

terkuin, Keittiöpsykologi Satu

Keittiopsykologiaa (6 of 7)

Jaa artikkeli:

Artikkelin kategoriat:

#KeittiöpsykologiKysyy, epäsovinnaisuus, Inhimillinen, Jälkiruoka, minä, Yhteys